Tänä aamuna en löytänyt lattialta mitään muuta kuin tuhisevan koiran. Pienet sille (ja toivotaan, että kympin aikaan vuoteesta ylös könyävä Juuso ei bongaa sängyn alta keltaista merta, jonka minä olen jättänyt taidokkaasti huomaamatta). Sunnuntaille on taas sovittuna yhdet koiratreffit - ihana lapinkoira Isla oli jo viime kerralla kovasti Lunan mieleen, enkä usko että Luna tälläkään kertaa nokinenäänsä nyrpistää. Kiva juttu.

Olen tällä hetkellä harvinaisen väsynyt ja tyytyväinen yhtä aikaa. Voi luoja kuinka minä rakastan kylmentyviä iltoja, kynttilöitä, pimeyttä ja tulossa olevaa syksyä ja talvea - työpaikan kesäihmiset ovat jo nyt kuin maansa myyneitä, ja minä tunnen herääväni pitkän, tukahduttavan ajanjakson jälkeen henkiin. Pidän kyllä joka kevät siitä, kun aurinko alkaa hitaasti ottaa valtaa ja vie loskalumet mennessään, mutta se ei ole mitään verrattuna tähän tunteeseen. Syksy ja lähestyvä joulu saavat sisimmän värisemään. Oi että. Tänä vuonna haluaisin mennä gregoriaaniseen joulukonserttiin. Se on ollut unelmalistallani jo pienen ikuisuuden, mutten ole aiemmin muistanut/ehtinyt edes katsella sopivia esiintymisaikoja tai -paikkoja netistä.

Otsikko on niin ihastuttavan ristiriitainen, että jätän sen kiusallaankin sellaiseksi. Alkaa vaikuttaa jo vähän huolestuttavalta, kun kirjoitan näin suurella intohimolla jo ties kuinka monennetta merkintää luontokappaleen suolentoiminnasta, mutta jonnekin elämää suuremmat suunnitelmani ja angstipalloilu on purettava. Kärsikää, ruojat!

Sisäsiisteyskoulutus ontuu siis edelleen yöaikaan, mitä hieman ihmettelen: parin viikon ajan hän osasi nukkua yöt täysin rauhassa ja vasta aamulla lurautti pihalle tarpeet. Ensi yöksi laitan koiran pienempään tilaan, rauhoitan sen kunnolla ja käytän yöllä pihalla. Pitänee alkaa työntää kinkkua naamariin, kun tarpeet tulevat oikeaan paikkaan ja kehua entistä innokkaammin tytsyä tuolloin. Jos se yöpissailu ja -sontiminen siitä helpottaisi. Luin aiemmin jostain, että koira pystyy pidättämään fysiologisesti vasta noin puolivuotiaana, mutta toiset kehuvat omiensa olleen sisäsiistejä jo kolmikuisina. No, ehken ota tästä järisyttävää stressiä ihan vielä. Muuten menee ihan mukavasti. Eilen oltiin isomman susikoiran kanssa lenkillä, ja alun "se-on-iso-ja-syö-minut-jollen-juokse-kirkuen-karkuun-kilometrin-päähän"-paniikin laannuttua lenkki oli oikein mainio. No, törmäsimme jostakin suonsilmäkkeestä pöllähtäneeseen laumaan hirvikärpäsiä, joita metsä oli pullollaan. Etenkin vaaleassa takissa ulkoillut Domin omistaja-parka joutui jatkuvasti ravistelemaan kiusankappaleita itsestään. Mistä lie sikisivät riemuksemme, ei niitä viikko sitten noilla tienoilla ollut lainkaan. Tänään sitten sään toivottavasti salliessa busseilua Hervantaan päin.

Eksyin helmasyntini pariin, ja tunnustan katselleeni ensimmäisen kerran jo nyt vähän sillä silmällä joululahjoja. Pyhä tarkoitukseni oli, että ostaisin kaiken joulukuun alussa Tallinnanreissulta, mutta saattaa olla että sorrun joihinkin hankintoihin jo pikkuisen aikaisemmin. Tällä kertaa hillitsin itseni netissä ja joululahjaostokset jäivät väliin, mutta tilailin Lushin nettikaupasta itselleni tulevan palkkapäivän kunniaksi hieman hemmottelua. Sydän itki verta, kun ihanan oloinen kookoshoitoaine piti jättää hyllyyn, mutta 23 euroa on edelleen liian suolainen hinta moisesta ylellisyydestä. Joku toinen kerta sitten.

Tämän päivän saldo: nukuin puoli tuntia pommiin, löysin uuden kauniinkeltaisen lätäkön sanomalehdeltä, keräsin kakkaa pihanurmikolta, unohdin rintaliivit (ja puin hienosti päälle paidan, joka on nähtävästi täynnä koirankarvaa) ja ajoin autoa kuin humalassa. Koen oloni yhtä pirteäksi kuin ruumis. Ei hullummin.

Siitä huolimatta suu tuppaa kääntymään messingille. Sisimmässä riekkuu sellainen hassu kutittava tunne, joka pakottaa kikatuksen huulille. Tuntuu kuin olisi saanut nähdä vilauksen jonkin maailmanlaajuisen käytännönpilan loppuratkaisusta ja nyt vain hekotellen odottaa sitä hetkeä, kun räjähtää. Kurillinen olo, mikä tuntuu todella hyvältä.

Mukava oivallus oli myös se, että hektisestä elämäntilanteestani ja rahahuolista välittämättä positiivisuus on silti päällimmäinen mieliala sydämessäni. Minulla olisi muutama pätevä syy raivota, tivata ja luovuttaa, mutta enemmän minulla on syitä rakastaa entistä kovemmin, nauraa ja olla onnellinen. 1) Ystävät ("tulen, vaikka pitäisi istua kanssasi kaksin ladossa") 2) Parisuhde ("Toin siulle HK:n sinistä") 3) perhe ("Tule sit syssymmällä tänne Lunan kanssa lepäämään") 4) uusi puhelin, jossa on ä ja ö! 5) Luna ("Mä meen kattomaan nyt tota hauvaa!") 6) syksyllä tulossa olevat kaikki ihanat vierailut, tapahtumat ja illanistujaiset ("Milloin pidetään Siljalan pikkujoulut vol. 1?!") 7) koulu ("Ota noi moottoripyörät. Ne kiehtoo minua!") 8) ideat ja into 9) tiedostava yleisfiilis, joka rauhoittaa ja tekee myllertävistä möröistä pieniä villakoiria sängyn alle. Olen sisäistänyt jälleen muutamia uusia asioita (itsestäni) ja saanut lisää pontta ajatuksilleni (edelleen itsestäni), enkä aio lyödä päätäni samaan mäntyyn ikuisesti. Hyvä minä, hyvä kehitys!

Etenkin Luna ilahduttaa minua siinä mielessä, että eilinen vauvakoulu sujui sata kertaa paremmin mitä aiemmin: tällä kertaa kuivanamujen lisäksi olin työntänyt hupparini kengurutaskuun minigrip-pussissa pari siivua kinkkua. Ja jumanpima, johan lakkasivat muut koirat ohitusharjoituksissa kiinnostamasta. Olin niin innostunut tästä uudesta osaamisestani, että meinasin vetää kiertoharjoituksessa ylimääräisen kunniakierroksen hyvinkäyttäytyvän (=ahneen :D) koirani kanssa. Tänään mennään moikkaamaan susikoira Domia Annalan takametsiin, huomenna luvassa on bussilenkki Hervantaan. Yksinolotreenaaminen jatkuu.

Musiikkimeemi on vihdoin päätöksessään! Olen ylpeä, ettei päivitystahtini lipsahtanut kuin kerran, ja silloinkin puhtaasti hajamielisyyden, ei laiskuuden vuoksi. Yllättävän raskasta ja kinkkistä puuhaa tuo oli tällaiselle epämusikaaliselle tallaajalle, mutta toisaalta hirmuisen vapauttavaa ja hauskaakin.

Tänään mennään jälleen illalla Lunan kanssa pentukouluun. Tällä hetkellä ei jaksaisi tehdä mitään koiran kouluttamiseksi – tekisi pikemminkin mieli lötvähtää menkkakipuineni pitkin asuntoa ja antaa kaiken ympärillä maatua hiljalleen. Tiedetään, menen kiltisti seitsemäksi Hakametsän parkkikselle adhd-pennun kanssa, mutta onhan ajatuksella joskus hauska leikkiä. Vastoinkäymiset ja takaiskut koirakoulutuksessa (kaksi kaunista keltaista lätäkköä tänä aamuna lattialla näin jotain mainitakseni) tuntuvat tällä hetkellä vuoren korkuisilta, vaikka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja olla välittämättä joistakin kuopista tiessä. Kyllä tuosta varmasti ihan koira vielä saadaan, mutta sitkeyttä se vaatii. Kasvattajan sanoin – Luna ei ole helpoin pentu ensimmäiseksi koiraksi. Onneksi tällaisissa asioissa minua on siunattu kohtuullisen jämäkällä luonteella ja pitkällä pinnalla. Väsymyskin helpottaa aina viikonloppuisin, kun saan nukkua noita runsaan tunnin päikkäreitäni. Ja uskon vakaasti siihen, että lopussa kiitos seisoo (ja koira istuu). Luna on loppujen lopuksi kuitenkin aivan ihana otus, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Kotona kaikki hajoaa – Sodastreamerin tiiviste vuotaa (Annukalta löytyi onneksi laitteen kuitti, joten sen saanemme takuuvaihtoon), koneeni näyttö alkoi oireilla ja päätyi Samsungin huoltoon (takuuta jäljellä tässäkin) ja myös videotykki odottaa kääreissä sitä, että kuriiripoika sen noutaisi huoltoa varten (ja tässä). Jonkinlainen kodinelektroniikan syysmasennus selkeästi kyseessä.

Muulla rintamalla pohdiskelen syyskuun reissua Sotkamoon. Alan kallistua siihen, että junalla meno saattaisi olla fiksuinta koiruuden kannalta: neiti tottuisi reissun myötä myös junailuun ja tämän lisäksi minun ei tarvitsisi ajaa Eniron ehdottamaa lähes seitsemän tunnin matkaa seudulla, josta en tiedä yhtikäs mitään. Minulla on realistinen käsitys kuskintaidoistani, enkä tiedä riittäisivätkö ne vielä moiseen voimanponnistukseen. Toisaalta lemmikkivaunussa muiden koirien kanssa istuminen herättää minussa kauhukuvia koko matkan ajan mielipuolisesti ulvovasta koirasta. Saas nähdä.

Päivä 33 Kappale lapsuudestasi

Siili menee lypsylle

Äitini on ihmeellinen nainen - mitä todennäköisemmin neljän lapsen äiti kärsi säännöllisesti univajeesta ja oman ajan puutteesta. Tästä huolimatta äiti on nähnyt sen vaivan, että on täyttänyt säntillisesti sekä minun että muiden sisaruksien vauvakirjat ja varustanut ne valokuvilla kasvumme myötä. Sain äidiltä oman vauvakirjani mukaan, kun muutin pois kotoa 2006. Olen selaillut kirjasta silloin tällöin ja täytyy myöntää, että pidän sitä kohtalaisen isona aarteena itselleni.

Eräällä sivulla vauvakirjassa kysytään erilaisia suosikkejani. Lempilaulun kohdalle on kirjoitettu useampi tarjokas, mutta ensimmäisenä on lastenlaulu "Siili menee lypsylle". Suluissa perään on lisätty ("Tuukan laulamana").

Enteellistä - olen aina kokenut siilit jollain tapaa toteemieläimikseni, ja Alpon hankkiminen oli pitkäaikaisen unelman täyttymys.

Päivä 32 Kappale, joka saa sinut tuntemaan syyllisyyttä

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Lintu

Tähän kappaleeseen liittyvä muisto on hieman liian henkilökohtainen, jotta selittäisin sitä ihmeemmin. Kappale on kuitenkin kaikessa tummasävyisyydessään hyvin, hyvin kaunis.

Päivä 31 Kappale, jonka toivoisit osaavasi soittaa jollakin instrumentilla

Bear McCreary - Kara Remembers

(Olen kiusallisen tietoinen tasoerosta, joka vallitsee eilisen ja tämän päivän kappaleiden välillä :D)

Kaikki Battlestar Galacticaa joskus silmänneet tunnistavat tämän päivän laulun klassiseksi "Cylon song" - teemaksi. Jos BSG ei ole tuttu, en spoilaa yhtään enempää sarjan tapahtumista, mutta kehotan katsomaan kaikki neljä tuotantokautta joskus. Battlestar Galactica on omalaatuinen ja erilainen elämys (mietin puolet ensimmäisestä tuotantokaudesta sitä, pidinkö sarjasta vai en), mutta suosittelen sitä täydellä sydämellä. Upea, kaunis, elämänmakuinen sarja.

Joku saattaa tunnistaa päivän kappaleen sisältä myös Bob Dylanin "All Along the Watchtower"-sävelmän, joka onkin ollut Battlestariin musiikkia säveltäneen herra McCrearyn innoittajana. Yhtä kaikki, rakastan tätä kappaletta ja siihen liittyviä mielikuvia: kyseessä on unenomainen, hätkähdyttävä, raju, kiivas ja silti niin tavattoman hauras tulkinta, että tunnen aina tavatonta ristiriitaisuutta tämän kappaleen kuullessani.

Itse teema alkaa vasta kohdasta 1:13, joten jos koet olosi malttamattomaksi kelaa alun pianolurittelut ohi. Suosittelen kuitenkin vartomaan, rauhallisen alun jälkeen mahtipontinen ja jyskyttävä sävelmä työntyy jokaiseen sopukkaan ja saa sisimmän hetkeksi värisemään.

Päivä 30 Kappale, jonka osaat soittaa jollakin instrumentilla

Kukapa muukaan, kuin vanha ilmestyskirjojen epeli, Ukko Nooa

Lyhyestä virsi kaunis. Kykyni tuottaa musiikkia rajoittuu a) Ukko Nooaan b) Tuiki tuiki tähtösen kahteen ensimmäiseen säveleen kitaralla. A-kohtaakin pitää harjoitella useampi kerta, jos haluan laulun olevan tunnistettavissa. Olen lohduttautunut sillä, että musiikillinen lahjakkuus meni geenipoolin sunnuntaiarvassa veljille, ja saan nauttia siitä kuitenkin jossain muodossa säännöllisen epäsäännöllisesti.

Päivä 29 Kappale, joka on ollut kännykkäsi soittoäänenä

Lost Odyssey – An Enemy Appears

Peli on nimeltään Lost Odyssey – jonkinlainen Final Fantasy – eepoksien jälkeläinen Xbox360:lle. Ostin pelin muutamia vuosia sitten Juusolle joululahjaksi, ja on pakko myöntää että kyseessä oli sekä jännittävä että mielenkiintoinen pelielämys, jonka tahkosimme yhdessä läpi muutamassa kuukaudessa. Parisuhdeaikaa parhaimmillaan, siis! Hahmot Lost Odysseyn maailmassa olivat elämänmakuisia, uskottavia sekä rakastettavia, ja tarina pelissä esitettiin pikkutarkoin, huolellisin vedoin. Lopputulos oli napakymppi. Erityisplussana on mainittava se, että ensimmäisen kerran pelihistoriani aikana törmäsin päähenkilöinä lapsihahmoihin, jotka ihan oikeasti eivät olleet millään lailla ärsyttäviä. Myös tarinan pakollinen pellehahmo oli hirvittävän suloinen tapaus, joka iski ainakin minuun. No, oli sitä huonoakin jonkin verran: satunnaistaisteluiden ja käsittämättömien labyrinttikenttien (joissa emme halunneet tuhlata useampaa tuntia, vaan katsoimme ratkaisut suosiolla suoraan juutuupista) lisäksi osa jutuista oli jälleen kerran puhdasta ”mitä hittoa tekijöiden päässä on liikkunut?” – kalustoa, kuten japanilaissävytteisissä roolipeleissä usein. Ei sillä, Lost Odysseyn parissa nämä ihmetyksen aiheet jäivät yhden käden sormilla laskettavaksi pikkuseikoiksi, jotka eivät todella häirinneet pelielämystä. Toisin oli saman yhtiön myöhemmin julkaiseman Blue Dragonin kanssa, joka suorastaan räjäytti potin: kenen mielestä todella on nerokas idea tunkea peliin ilkeiksi vastapuolen kätyreiksi vaaleanpunaisia käärmeitä, jotka kulkevat ruudulla kerälle asettuneena muistuttaen sitä itseään niin ulkomuotonsa kuin ”poo snake” – nimensäkin puolesta?

Lost Odyssey sisälsi paljon vuoropohjaista taistelua, jolle oli varattu oma mahtipontinen musiikkinsa pelin soundtrackilla. Eräässä pelin kaupungissa on kuitenkin myös mahdollisuus harjoittaa eräänlaisia areenataisteluita, joiden aikana musiikki vaihtui ylle linkittämääni kappaleeseen. Minuun ehkä toisia kammottanut retro-murjaisu iski niin paljon, että se päätyi sittemmin soittoäänekseni.

Päivä 28 Kappale, joka kuvaa ihastustasi

Popeda - Mää ja Tapparan mies

Joudun jälleen valitsemaan tälle päivälle Popedaa, mutta kappale on nimensä puolesta hyvin osuva. Mieheke on fanittanut Tapparaa niin kauan kuin itse muistaa ja todennäköisesti pidempäänkin. Löysimme melkoisen kasan alakouluaikaisia ja sitäkin ennen tehtyjä fanivihkoja männä vuonna miehen lapsuudenkodista, ja jollakin tapaa minua liikuttivat viivatarkasti jäljennetyt logopiirustukset ja suosikkipelaajan nimen raapustelu joka sivun alalaitaan. Olin itse samanlainen mitä Saku Koivun fanittamiseen tuli. Noiden varhaisten fani-intoilujen jälkeen mieheke on ollut Tapparan menossa mukana vuosien ajan faniklubin aktiivijäsenenä ja muistelee toisinaan vieläkin käsittämätöntä tunnelmaa 2003, kun kirvesrinnat veivät mestaruuden. Joten niin, miksipä ei: "Mää ja Tapparan mies" on oikein osuva, olkoonkin että kotimurteen "mie" istuu niin syvässä, etten osaa sitä määkimiseksi vieläkään (tuskin koskaan osaankaan) vaihtaa.

Ai niin. Mainitsin muutamia päiviä sitten, että häitä ei ole tiedossa kovinkaan pikaisella aikataululla. Mutta sitten jos/kun päätämme mennä naimisiin, en ehkä malta vastustaa kiusausta aloittaa hääkutsuja tämän Popedan kappaleen kahdella ensimmäisellä säkeellä:

"Niin no jaa kukaties, mää ja Tapparan mies,
mehän mentiin aarrejahtiin"